vapaudessa

Voi näitä suloisia ihmissieluja, tätä briljanttia ihmisen rotua, joka ei koskaan pääse ylpeästä hybriksestään eikä tästä suurenmoisesta lyhytnäköisyydestään! Kuten nytkin me kasvamme vain käyttämällä uusiutumattomia luonnonvaroja uhraamatta ajatustakaan sille mitä sitten kun kaikki loppuu, sillä joskushan ne väistämättä loppuvat. Viimeisistä öljypisaroista käydään monta katkeraa sotaa, sadattuhannet heittävät kaihoisasti henkensä puolustaessaan viimeisiä poraustorneja joista vielä jotain tihkuu! Ja mitä teemme nyt, säännöstelemmkö öljyä, säästämmekö, käytämmekö varoen tuota kulllanarvoista maan mustaa aarretta? Ehei, mehän ajelemme autoinemme kuin porsaat, vaadimme vielä halvempaa polttoainetta ja suurempia nopeusrajoituksia voidaksemme paremmin nauttia tämän rajallisen historianhetken autuullisuudesta. Ja kaiken huippuna ajamme vielä kisaa – formulaa, rallia, kiihdytysajoja, moottoriveneilyä! Ja samalla hetkellä kuitenkin jokaisen, joka herää aamuyöllä formulalähetyksen ääreen, on tiedettevä, jokaisen on vähintään jollain tasolla tajuttava että tulee päivä jona öljy loppuu ja vaivumme taas keskiajan pimeyksiin.

Ai niin, katson minäkin toisinaan formulaa, ja autoilen myös mielelläni silloin jos minulla on auto käytössäni. Kun kerran ihmiskunta on joka tapauksessa päättänyt ajaa kahtasataa tiiliseinään, niin miksen minäkin muiden lailla nauttisi siitä että meillä vielä on öljyä..

Ilta on pimentynyt, pidän ikkunaa auki ja annan kevään kuulaan viileyden leijailla huoneeseen. Ihmisen elämän tulisi olla sellainen kuin kevät: kirkas, voimistuva ja varma, ja joka hetki kytevää intoa täynnä.

Käväisin viikonloppuna vanhempieni luona siellä mistä olen kotoisin: surkea, mätänevä kaupunki, jonka raitilla kiertelevät lauantaina toriaikaan vain tuulipukuiset mummot ja ylipainoiset, punakat isännät kosteat sätkännysät suussaan. Mutta näitä ne ovat kaikki maakuntien pikkukaupungit, jotka kaukana valtateistä ja kaukana kasvukeskuksista uinuvat omaa historiatonta kuolonunta. Väkiluku laskee joka vuosi muutamalla sadalla, mikä matemaattisesti tarkastelisi sitä että kaupunki on tyhjä reilun viidenkymmenen vuoden päästä. Heti torin jälkeen ovat talot ränsistyneitä ja lahoja, kuin olisimme Sisiliassa tai Neuvostoliitossa; puutalokorttelissa ikkunoita peittävät pahvit. Tällaisissa kaupungeissa ihmiset eivät ole mitään, he ovat vain kuin hiljaista viljaa joka nousee maasta, taipuilee hetken ilman vietävänä, pudottaa tuuleen heikot siemenensä ja vaipuu takaisin maahan ilman tekoja ja mielipiteitä. He eivät enää ole kansaa jolla olisi kulttuuria, heistä on tullut historiaan kylmää raaka-ainetta. He katkeroivat, hurahtavat ääriliikkeisiin ja purkavat vihansa siihen vähään erilaisuuteen joka uskaltaa olla olemassa näissä ilmastollisesti epäsuotuisissa olosuhteissa. Ihmiset, joita sieltä tunnen, joka ihailevat yliopistopoikaa ja heidän silmissään ”maailmanmiestä” lammasmaisella fellahin rakkaudella, ikään kuin kyseessä oisi jonkinlainen linnanherran ja maaorjan suhde, tai vihaavat tätä kyynisellä katkeruudella huomaamatta, että määrätietoisuudella heillä itsellään olisi ollut mahdollisuus samaan. Halveksun heitä kaikkia ja vältän heidän tapaamistaan: ei minulla ole mitään syytä teeskennellä ystävyyttä näiden yläaste- tai lukioaikaisten ystävieni kanssa, jotka katsoivat kuuluvansa tuon kaupungin kasvistoon.

Asun mukavassa, modernissa kerrostalossa, josta löytyvät kaikki nykyajan viihdykkeet taivaskanavista kiinteään internet-liittymään. Talo sijaitsee suuressa, nuorekkaassa ja superuudenkaisessa lähiössä vain vähän matkan päässä kaupungin keskustasta; polkupyörällä pääsen sinne kuudessa-kahdeksassa minuutissa säästä riippuen.

Varsinaisia harrastuksia minulla ei ole siinä mielessä, että kävisin urheiluseuran harjoituksissa, pitsinnypläyspiirissä tai ratsastustunneilla tai laulaisin kuorossa. Luen jonkin verran, lähinnä omien alojeni tieteellistä kirjallisuutta, mutta myös filosofisia teoksia ja romaaneja, pitäen kuitenkin visusti huolen siitä että pysyn erossa kioskikirjallisuudessa ja huonoista dekkareista – pelkästään viihdearvoa omaavan kirjan lukeminen on ajanhukkaa siinä missä surkean elokuvan katsominenkin. Urheilua harrastan jonkin verran, en intohimoisesti mutta siinä määrin että pysyn riittävän hyvässä kunnossa voidakseni elää määrätietoisesti. Käyn myös varsin usein baareissa ja juhlimassa, sillä en näe mitään mieltä hauskanpidosta pidättäytymisessä, mutta kaiken turhan ja joutavan olen rajannut elämästäni pois – tarkoitan mm. keskikaljabaareissa vetelehtimistä ja turhanpäiväistä maailmanparannusta, tv:n viihdesarjoja, ihmissuhteisiin panostamista, toimintaa vapaaehtoisjärjestöissä ja ylipäätään kaikkea sellaista, mikä ei suoranaisesti hyödytä tai kehitä minua. Mainitsemaani hauskanpitoa, sanalla sanoen elostelua, en laske tähän kategoriaan, sillä näen siinä yhden elämän varsinaisista päämääristä, sen määrällä voi lähes matemaattisella tarkkuudella mitata mitä elämästä saa irti.

Ei pidä myöskään luulla, että halveksuisin sosiaalista elämää sinänsä. Päinvastoin, olen hyvinkin sosiaalinen: minulla on paljon ”ystäviä” tai tuttavia, aivan miten vain, laaja kaveripiiri ja lisäksi hyvä maine. Olen myös ainejärjestöaktiivi ja kuulun moniin työryhmiin, osin siksi että tiedän tuollaisilla asioilla voivan olla hyötyä joskus myöhemmin. Olen varsin pidetty ja jotkut, hieman epäsosiaalisemmat ja naisten suhteen vähemmän kokeneet kaverini jopa kadehtivat minua (Enemmän kuin todellisuudesta johtuu tämä siitä itsevarmuutta uhkuvasta kuvasta jonka itsestäni annan). Olen siis elämääni ja itseensi tyytyväinen, hyvinkin tyytyväinen, lukuun ottamatta vielä yhtä kaihertavaa asiaa: tunteita. Niistä minun on vielä päästävä eroon.

Jatkaakseni eilisestä teemasta kerron sanasen itsestäni: Olen kotoisin pikkukaupungin kupeesta, pienestä rauhattomasta vieraantuneiden ja 80-luvusta hämmentyneiden ihmisten taajamasta. Perheeni kuului niukasti paikkakunnan ylempään keskiluokkaa. Menestyin koulussa aina hyvin, käyttäydyin hyvin ja harrastin hyväksyttyjä asioita, kirjoitin ylioppilaaksi loistavin arvosanoin ja pääsin ensiyrittämällä yliopistoon – tähän jossa edelleen jatkan. Olen opiskellut sekä humanistista alaa että yhteiskuntatieteellisen aineita, ja opintoni ovat nyt loppusuoralla. Työskentelen osa-aikaisesti ja tulen kohtalaisesti toimeen, ja vaikka en rahassa kylvekään, on minulla kaikki se mikä riittää tekemään elämästäni kyllin laadukasta ikäkauteen nähden. Niin, menestyn opinnoissa ja harvoissa työtehtävissäni hyvin, mikä on tehnyt minusta koko lailla arrogantin: mielestäni suuri osa opiskelutovereistani ei lahjojensa puolesta kuuluisi yliopistoon, vaan jonnekin aivan muualle, maanläheisempien tehtävien pariin. Arvostan sivistystä, kovaa tiedettä, oppineisuutta ja lahjakkuutta, ja yliopistonkin pitäisi palvella vain niitä.

Se sama tyttö, joka pyysi minua luokseen muutamia päiviä sitten – olkoon hän vaikka neiti N – toisti anelunsa taas tänäiltana; hän olisi tahtonut minut viereensä nukkumaan, luoja ties mistä hämärän tajunnan syystä. Hänen hätänsä ja tarpeensa eivät minua juuri liikuttaneet, mutta sen verran alennuin inhimilliseen käytökseen että sentään ilmoitin olevani tulematta. Ensinnäkään minua ei huvittanut lainkaan liikuttaa itseäni mukavilta sijoiltani, ja siksi toisekseen pidän hyvin alhaisena tuota ihmisten tarvetta saada turvallisuuden- ja hyvänolontunnetta fyysisestä läheisyydestä – sellaisen sieluttomuuden alttarille en tahdo itseäni uhrata enkä olla moisen matomaisen heikkouden välikappale. Sitä paitsi en välitä tuosta ihmisestä, niin kuin en tahdo välittää kenestäkään. Välittäminen on kahle, se hidastaa yksilön omaa todellistumista.

Ehkä minun on kerrottava jotain myös tämän elämän ulkoisista puitteista.. Elän kaupungissa, melko tavallisessa suomalaisessa kaupungissa, maakuntansa pääkaupungissa. Tämä on hyvin tyypillinen maakuntakeskus, hitaasti kasvava, imien maaseudulta voimaa mutta menettäen silti Helsingille. On sekä perinteistä teollisuutta että teknologiayrityksiä, kuten kaikkialla, ja jossain kaupungin syrjällä hytisee yliopisto, jonka käytävillä minäkin päiviäni vietän. Kaupunki on sisämaassa, järvien ja vesireittien vierellä, mutta niinhän ovat Suomen kaikki sisämaakaupungit. Rautatie sujahtaa keskustan vieritse, ja hätäiset moottoritienpalaset pääteiden nivelissä kiertävät kauempaa – kuten kaikkialla, kiitos yhtenäisen valtakunnallisen liikennepolitiikan. Keskustassa on kävelykadunpätkä ja siinä lähellä tori, molemmat liikekeskusten, kaikkien näiden forumeiden ja tavaratalojen piirittäminä. Myös muutama puisto löytyy ja yhden sellaisen keskeltä vanha kirkko, kuin eksyneenä aivan väärään paikkaan ja aikaan – aivan kuten kaikissa Suomen tällaisissa kaupungeissa. Jotain aivan omaa tällä kaupungilla kuitenkin on muihin samankaltaisiin verrattuna: tältä puuttuu kokonaisuudessaan sielu, se salainen ajatus ja luonne joka kaiken tämän näkyvän takana pitää kaupunkia koossa.

Ihmiset täällä tuntevat itsensä kaupunkilaisiksi, miltei suurkaupunkilaiseksi, onhan heillä oman kaupunkinsa osio City-lehdessä, ja city tarkoittaa suurkaupunkia. Keskustan talot ovatkin suuria, kiilteleviä ja uudenaikaisia, tornit ja tehtaanpiiput nousevat sen laitamilla ja bussit kulkevat lukuisiin lähiöihin kuin hätäiset muurahaiskolonnat, jotka kipittävät merkittyjä polkujaan pitkin retkilleen palatakseen taas määräajassa takaisin kotipesäänsä. Ydinkeskustassa voi ruuhka-aikana hävitä hetkeksi ihmisvilinään ja olla lähestulkoon varma ettei ketään tuttavaa tule vastaan. Kyllä, kun tätä kaupunkia tarkastelee sen sisimmästä käsin, sen mekaanisesti pumputtavasta sydämestä ja raskaista keuhkoista katsoen, se näyttää lähestulkoon massiiviselta, suurkaupungilta. Mutta jos jätät keskustan, ohitat laitakaupaungin ja lähiötkin ja kohoat lopulta jollekin niistä laakeista, metsäisistä vuorista, joiden jono peittää taivaanrantaa kaikkialla, niin tuskin edes huomaat koko kaupunkia: se mikä äsken oli suurta ja hallitsevaa, on enää hätäinen, epätodellisen vaalea läiskä tai keinovalopisara mittaamattoman vihreän maton keskellä. Kaikki mikä siinä hohtaa, kielii väliaikaisuudesta, keinotekoisuudesta ja katoavaisuudesta jonkin todellisen ja ikuisen rinnalla. Jos ihmiset yht’äkkiä katoaisivat, menisi vain muutama ripeä vuosikymmen kun metsän hanska olisi kaapannut tuon tihruisen kivilouhikon väkevään kouraansa. Ei, tämä ei ole suurkaupunki, ei edes kaupunki, tämä on ylpeä valhe, ja nämä talot ovat näyttämörekvisiittaa tälle kummalliselle, hourupäiselle näytelmälle.

Kaikki se mikä meissä on sentimentaalista, tappaa meidät hitaasti ja riuduttavasti, ja kuitenkin samalla tunnemme kuin jotain kummallista unta nähden olevamme jollain tapaa hyviä, tärkeitä, kunnollisia, kaikkine vikoinemmekin rakastettavia, puutteinemme hyväksyttyjä. Jos kaikkien silmät avattaisiin yht’äkkiä näkemään heidän epätäydellisetyynsä koko luonne kaikessa karmivuudessaan, niin useimmat tuskin sitä kestäisivät – he tarvitsevat unensa ja harhanäkynsä, he tarvitsevat kaikki ne lapselliset puheet siitä että jokainen ihmissielu on yhtä tärkeä ja arvokas, että jokainen tulee hyväksyä sellaisena kuin hän sattuu olemaan, että virheet annetaan anteeksi, että taivas on olemassa ja samoin jokin kummallinen pelastus; he tarvitsevat tv:n keskusteluohjelmien pehmeällä äänellä puhuvia psykiatreja jotka kertovat miten tärkeää on tunteiden tunnistaminen ja neuvovat miten surra pommi-iskun uhreja; heidän täytyy saada viedä kynttilöitä ammuttujen poliisien haudalle – poliisien, jotka olivat heille täysin tuntemattomia ja merkityksettömiä ihmisiä, kunnes koko yhteisöä kohdannut ah niin traaginen ampumavälikohtaus teki heidän ruumistaan kollektiivista omaisuutta ja soi mahdollisuuden halpaan hyvän omantunnon ostoon; heidän täytyy saada nähdä tv:stä entisen valtiomiehen hautajaiset kuoroineen ja kunnianlaukauksineen; heidän täytyy saada mumista hyväksyvästi presidentin tai pääministerin puheelle kun tämä osoittaa myötätuntonsa uhrien omaisille – ja näin heistä tulee hyviä kansalaisia ja yhteisön jäseniä, ammutun poliisin haudalle viety kynttilä tekee viejästäkin tärkeän ja lopulta – hyvän ihmisen. Mutta minua ei huvita olla hyvä ihminen. Olen väsynyt olemaan hyvä, ottamaan muut huomioon, yhtymään yleiseen mielipiteeseen ja noudattamaan elämässäni jonkinlaisia suuntia.